Jos on koko pienen ikänsä rakastanut ja kasvanut yhteen, niin eikö silloin kannata kutsua läheisimmät kokoon ja juhlia rakkautta? Näin kävi kahdelle ihanalle, joiden tarinan alkamista sain omin silmin olla todistamassa eräänä helmikuun iltana, kun vanhojen tanssiaismekot oli heivattu pois ja perinteekkään jäykät tanssit tanssittu.
Myös nämä todisteet näiden kahden häistä saavat hymyn huulille. Juhlissa keskityin melko paljon olennaiseen ja jätin kuvaamisen toisten huoleksi. Kiitos hääkuvista ihastuttavalle
Laura-Siskolle.
Hääkirjassa lukee nyt Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runo ystävälle. Uppo-Nallea oli lainattu myös hääparin kutsukorttiin.
Hiekkakakkuja tee minä en,
katselen kakkuja inhoten.
Tarvitsen, tahdon ystävän
silloin, tämän tiedäthän:
Kakkuset joutuvat kaatumaan,
kallistumaan ja maatumaan.
Ystävän kanssa me kirmataan
ylitse kallion, hiekkamaan.
Silloin kaikki on hyvin.
Silloin onni on syvin.
If you've loved someone almost half of your life and you've grown up together, isn't it worth inviting the people that are important to you to celebrate your love? This is what happened to my friends. I didn't just witness their wedding, in addition, I was there when the love happened. It was one night of February when all the formalities were over and the traditional "prom" dance in Finland done. After about ten years, I'm here to say thank you and wish you all the best.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti